Kovasinkivi eli fylliitti on tumma ja kiiltävä kivilaji.

Päämineraali aineet ovat kvartsi, maasälpä ja kiille.

Parhaimmat liuskekivilöydöt on tehty Västilän kylän metsäosuuksilla.
Tarkkaa tietoa ei ole siitä milloin Längelmäellä keksittiin tämä omalaatuinen kivimuodostuma, joka on olemukseltaan sekä pehmeän halkeavaa, että teräksen hiontaan pystyvää. Mutta historialähteiden mukaan hämäläisten tiedetään ensimmäisinä keksineen liuskeperäisen kiven käytön työkalujen teroittamiseen jo 1600-luvulla.

Längelmäen harmaa kulta kulkeutui ympäristökuntiin kun längelmäkeläiset vaihtoivat tuotteita esimerkiksi hauholaisten kanssa, Hauhon niini oli haluttua köysien raaka-ainetta. Myös vaeltavat kulkukauppiaat ja lumpunkerääjät kuljettivat tätä hienosyistä kiveä karkeina muotoilemattomina soiroina, Löytänän vesikivenä, ympäri maata. Kovasimet kulkeutuivat tällä tavalla aina Pietariin saakka. 1700-luvun puoliväliin mennessä kovasimista oli tullut todellinen kauppa-artikkeli. Teroitusvälineestä käytettiin kovasin sanan lisäksi muitakin nimiä, kuten vesikivi,laikka, hioin ym.

Varsinaisen tehdasmaisen tuotannon aloitti 1885-86 Aadolf Poukka , samoihin aikoihin perustivat hiomon myös G Lejman, sekä Otto Alanen ja Juho (Johan) Helander.

Ennen 1. maailmansotaa kovasimia myytiin Venäjän ohella myös Viroon, Latviaan, Liettuaan, Saksaan, Turkkiin ja pienempiä eriä muihin maihin. Sodan jälkeen alettiin solmia vanhoja liikesuhteita uudelleen ja tavoitella uusia. Markkinoiden pääalueiksi muodostuivat Keski-Euroopan maat, Balkanin alueet ja Lähi-Itä. Jonkin verran vientiä oli myös Yhdysvaltoihin ja Etelä-Amerikkaan. Teollinen ja teknillinen kehitys tyrehdytti väliaikaisesti kovasinteollisuuden. Kirveet, viikatteet ja puukot oli ennen pidettävä terävinä. Kovasimia tarvittiin.